Pervopyhimys

 

Hefhefhefhef, hefhefhefhef. Sen ääni kuuluu kauas, kiirii ympäri maapallon kuin löyhäpäinen liturgia. Sieltä se nyt tulee, katsokaa, sillä on aamutakki päivälläkin, hohhohhahhah, on se velikulta, Hef the Chef, miesten mies, ja etenkin naisten. Kaikkien naisten mies, taikka omistussuhde käännettynä, mies, jolla on kaikki naiset. 

Alttarin yllä käsiään levittelee tämä sosiopaatin oirekuvastoa esittelevä epeli, joka kustansi lehteä, jonka ääressä miehet runkkasivat. Aameniaan auliisti annostelee mies, joka eli unelmaansa pelimiesten ja palkintonaisten kartanossa, jossa ruoho oli vihreää aidan molemmin puolin ja aivan suhisi pinkeänä puputytöistä. Hef oli heille ojentanut korvat ja töpöhännät, ne olivat hänen omaisuuttaan, muistutti El Hefe toista kulmakarvaansa veikeästi kohottaen vielä hännänpäästä kiinni pitäessään. Pupu on jo satimessa, kohauttaa olkiaan, we’re all disposable, hän sanoo ja nappaa napin, nappaa toisen, ei enää erota itseään pupumerestä. Elämä on, etenkin Usalassa, sen tietää puputyttö. Ja jos ei mieli Hefin petiin on turha haaveilla college fundista, dental planista, health caresta. Nobody cares but me, sanoo puputyttö ja nielaisee, kolmannen napin ja viimeiset ylpeytensä; nieltävää riittää, ja aivan laitimmaisena hän nielaisee oman kiukkunsa -

koska kukaan ei kuitenkaan kuuntele, Hef’s got deaf ears, ja vaikka joku kuulisikin, kukaan ei usko (huono sanavalinta vaikka pyhän äärellä ollaankin), ja vaikka uskoisikin, kukaan ei välitä. This mansion has only one Lord, ja se jumala elää omalle halulleen ja kalulleen. Antakaa naisten tulla tyköni, Hef hirnuu ja muistuttaa, että naisethan juuri vapautuivat, polttivat liivinsä, ja sen ansiosta mukavana sivujuonteena saivat nauttia naisten alati auliimmin aukeavista reisistä hekin, pupupapit, jotka jakoivat pienenpieniä valkoisia öylättejään, toisinaan jauhettunakin, aamen kun saa men.

Mutta miksi miehen hyvä on naisen paha tässä julmetun jumalaisessa kartanossa? Miksi naisen hyvä on alisteinen miehen hyvälle? Vapautunut nainen kaiketi ymmärrettiin väärin; hänen oli oltava nainen, joka ei nipota, jonka halut ovat olemassa suhteessa mieheen; se, mitä mies haluaa, nainen haluaa antaa. What a Coinky-dink, puputyttö kimahtaa.

Ehkä allegoria auttaa avaamaan askarruttavaa asiaa: Kun Jumalan paikka oli auki eräänä sateisena sunnuntaina, taivaanportti oli jäänyt raolleen, ja sieltä käärme livahti sisään. Eevan jalkojen välissä, nimittäin, vihreän häntänsä juuri ja juuri reisien väliin vetäisten. Eeva nyhti helmojaan alemmas, punasteli niin kainosti, että Pietarikin meni retkuun ja toivotti tervetulleeksi Eevan taivaaseen, joka olisi nyt, Jumalan paikan ollessa yhä pätevää hakijaa vailla, naisen ja käärmeen. Mieshän oli jo aiemmin karkotettu paratiisista, mutta nainenpa oli ollut ovelampi, haukannut omenaa, nähnyt tien paratiisiin, ottanut käärmeen rengikseen. Siitähän vitkaan eroon pääsisi, eikö vain, heittäisi hetkuhännän vaikka helvetin lieskoihin; mutta nainenpa niin mieltyi paratiisiin, parasiiteilla tai ilman, että hillui vain kaiket illat pilvenhattaralla, ei kellariin kerennyt ja unohti käärmeen tykkänään. 

Mutta käärmepä ei unohtanut. Se raivasi paratiisin puut ja kukkakedot kaikessa hiljaisuudessa tieltään ja perusti tilalle haaremeita ja bordelleita ja pornolehtiä sillä välin kun nainen leyhytteli alati ylähuulelle kihoavia hikikarpaloita viikunanlehdellä, jonka oli napansa alta riuhtaissut. Mikä saatana se on kuin noin hikoiluttaa? nainen äimisteli, helvetin lieskatko ne siellä, sinnekö minä sen käärmeen paninkin? No eipä mitä, vaatteitta kun kuitenkin oltiin, sekä nainen että käärme, niin joten kuten toimeen tultiin, vaikka nahka kesi ja kupli. 

Takaisin maanpäälliseen paratiisiin, pilveltä pedille, jossa pyhällä nahkanuijalla naisten päihin järkeä taottiin ja tärkeää jaettiin. Tiesittekö muuten, että käärme syö pupuja? Hef kysyy juuri päivän panolta eli kuukauden kansikuvatytöltä. Tyttö muikistelee suutaan juuri niin kuin vain odottaa sopii, kun on koko päivän ollut kameran edessä esittämässä viatonta hutsua. Hef nuolaisee sikariaan ja työntää sen suuhunsa, liian syvälle niin että yökkää, ele, jolle puputytöt kihertävät kaljuja kuonojaan samalla sukien. Hef liu’uttaa sikarin huultensa välistä ja lipoo kärkeä terävällä kielellään; pian sikarin paksu, rikas savu peittää alleen pedin ja koko kartanon ja kaiken sen, mitä siellä vapauden nimeen tapahtuu. Heeros on minun paimeneni, Hef tuumaa kattopeiliin katsoessaan, eikä minulta mitään puutu; kun vedän ensin pääni pilviin ja työnnyn sitten kaninkoloon, paha muuttuu hyväksi ja livahdan limbuksen ohi taivaaseen. Nämä eläimelliset enkelit ympäröivät minut, ja kun juon heidän vertaan, sillä hetkellä minä tiedän olevani valittu, ja kaikki ziljoonat zyntini ovat anteeksiannetut. 

Isättömän pojan eli pyhän Hefen nimeen, pitkä värisevä aamen.

Tunnevellonta

 Unohda kaljakellunta, aloita tunnevellonta! Sopivia alustoja siihen ovat muun muassa henkisen onanian alttarit Instant-gratifigram ja Feeling-hookbook. Tunnevellontaan sinun ei tarvitse hankkia kalliita erikoisvälineitä, sillä tunnevellojan tärkein väline on oma tunne. Tunnevellonnassa aivan tavallinen tunne vanutetaan, venytetään ja vempataan aivan uusiin ulottuvuuksiin, ja lopputuloksena on, että tunnevelloja, mikäli harjoittaa vellontaa oikeaoppisesti, sokeutuu toisten tunteille, ja niistä tulee hänen silmissään toisarvoista. 

Vannoutunut tunnevelloja hakeutuukin mieluiten seuraan, jossa saa velloa kaikessa rauhassa häiriöttä. Tämä onnistuu helpoiten, mikäli tunnevelloja löytää itselleen niin kutsuttua helppoa seuraa. Helpon seuran määrittävin piirre on, että se ei vaadi tunnevellojalta mitään, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, ettei kohteeseen saa olla minkäänlaista tunnesidettä; tällöin vellojan kaikki tunnekapasiteetti vapautuu täysimuotoiseen tunnevellontaan. Mikäli tunnevelloja soveltaa oppejaan sellaisissa ystävyyssuhteissa, joiden toinen osapuoli ei ole sitoutunut tunnevellonnan periaatteisiin, vellonnalla voi olla seuraavanlaisia seuraamuksia: huumorin kuolema (koska näköalattomassa tunnetahmassa ei suvaita pirullisuutta), ystävyyden kuolema (koska vastavuoroisuuden vaatimus pilaa ihanan itseromanttisen tunnelman) ja järjen kuolema (koska järki ja tunne, you know). 

Jos tarkkaillaan edistyneen tunnevellojan elämää, voidaan siinä havaita seuraavanlainen piirre: tunnevelloja on onnistuneesti onnistunut ulkoistamaan elämänsä tunnekuplaan, joka leijuu sopivan välimatkan päässä omasta todellisesta elämästä. Tunnekuplan värikäs pinta heijastelee maailmaa juuri sopivan epäselkeästi siten, että näkemänsä voi tulkita oikeastaan miten tahansa, ihan fiilispohjalta. Kaikki epämääräisyydet ja käsittämättömyydet, niille huiskitaan hyvästiksi jostain pilvien lomasta, läheltä aurinkoa, sieltä missä ajatus on liuennut pelkäksi tunnelitkuksi, joka sitten nautitaan ällömakean unohduksen nektariinin tavoin. 

Ja lopulta, tunnekellujan saavutettua suurmestarivellojan arvon, jatkuvan tunnetilityksen turvottamien aivojen sumeissa sopukoissa tehdään havaintoja nektariinivirrassa lilluen, keltaisen kultaisessa elämänkaltaisessa virrassa, jonka pinnan alle tosiasiat uppoavat niin, että niiden voi kuvitella olevan vain pyörteitä virrassa, jotain, mitä vältellä, karikkoja kenties. Kas siinä lojuu aaltoin vietävänä tunnevelloja puhallettavassa paatissaan, kuin lapsi suklaavirran vietävänä, aina vain herkullisempien tunnekuvien perässä, aina kokkansa sinne päin kääntäen, josta pursi voisi uuden sysäyksen saada. Eespäin käy tunnevellojan tie, hän sykkii eteenpäin hohtavassa hunajanektariinivirrassa. Hänen poskensa ovat punaiset, sitä ne ovat aina, onhan hän kevyen kiihtymyksen vallassa, sitä hän on aina, hän on aina tunteen vallassa, hän haluaa jakaa ajatuksiaan, jotka ovat tunteita, mutta eikö tunnekin käy jos ajatus on rikki, täytyyhän keltuaiselle jotain tehdä, kun kuori on mäsänä. Sen keltuaisen nielee raakana tunnevelloja, vain, koska se tuntuu hyvältä, se on helposti nieltävä ajatus, ja se ajatus asuu tunnevellojan punaisissa poskissa, kireissä poskilihaksissa, yhteen jauhautuneissa hampaissa, joista on pian jäljellä enää nysät, sitten veriset tyngät, verta vuotavat ikenet, jotka eivät koskaan parane, joiden ei anneta parantua. Eikä syytä siihen ole, parannukseen siis, sillä tunnevelloja on oman elämänsä suurmoguli, autereisten arojen alaston ratsastaja, enkeli taivaan ja maan, suklaatehtaan Villi Vonkka, jolla on hallussaan makean elämän salaisuus. Ja se salaisuus on kultapaperiin kääritty, hyhmäisenä vapiseva raaka kuollut ajatus.

Onnea voittajille.

Ihmiset, jotka puhuu siitä, millasii ne on

Jos elämä ois kisa, vaik eihän se siis tietenkään oo, mut jos siis olis (no onhan se 

tavallaan tai niinku sillee), niin mä voittaisin sen, koska niin sairaan moni seuraa mun tekemisiä, eli mä oon väkisinki kiinnostava eli siis niinku onnistu yksilö. Siitä on tullu mulle oikeestaan ongelma: mä käytän niin paljon aikaa ittestäni puhumiseen, etten mä ees ehi tehä mitään! Oikeesti, tää on ihan niinku täyspäivänen työ tää meitsinä oleminen! Paitsi et enhän mä saa tästä palkkaa, vielä, kyl sekin aika koittaa ku vaan #believinyorshelf, siitä mä oon shure. Ja jos ei nyt ihan fygyy heru niin ilmasta kamaa ainakin pitää saada. Siis jos mä kerta puhun siitä kamasta tyyliin koko ajan, eli siis annan ilmaseks, nii hei haloo, kai mä jonku palkkion siitä ansaitsen? Siis epää, kyl muutki saa massii niitten tekemisistä, vaik ne tuskin on lähelläkään mun cooliutta. 

Siis ku mähän oon nimittänyt itteni tämmöseks infulensseriks, se tapahtu noin niinku PIM ku mä yks päivä otin tosi siistei valokuvii ittestäni ja tajusin et ne on tosi siistei. Tai siis kylhän mä tajusin jo skidinä et meitsin paska on hunajaa. Ku mä vaan muistin pyytää anteeks jokaselta kersalta, jonka tönäsin ruusupuskaan, ni mutsi meni heti jotenki liikuttuneen näköseks, se oli ihan et “tosi hienosti sanotit ton sun tunteen”. Kai mä oon joku madafaking sanottajaki, hähä. Mut siis siitä mä niinku opin, et mä saan tehä mitä vaan. Ees taivas ei oo mun rajana. 

Sit mä tajusin kans et mähän voin tehä itestäni ihan minkä alan ekxpertin vaan, kato ku internettihän on ihan täynnä tietoo, siis et jokanen voi tietää vaik kaikki maailman tiedot. Sillee et lukee vaan jotain ja on sit ihan et “hei, meitsi tietää”, siis jonku asian, jota joku daiju ei tiedä. Sit voi kans olla tosi objectiivinen ja silleen varma siitä, mitä sanoo, se tuo pointsei ja ihan sikapossuna lohtuu tähän maailmaan, ku kaikki olis muuten niin monimutkasta, ja hei lets face it ennen kaikkee aivan sairaan tylsää, jos jokanen ei vois olla mitä vaan ja tietää heti kaikkee. Kaikki ei oo kylläkään tätä tajunnu, outoo. Mä kyl heti tajusin, et nyt osu chakpottiin. Pitää vaan kato puhuu sillee sopivan itsevarmasti, vaik ei tajuis puoliikaan siitä, mitä sanoo. Mäkin huomasin heti muitten ilmeistä, et ne todellakin halus kuunnella mua, ne näytti silleen kiitollisilta, ja silmät kiilu silleen varmaan ehkä kyynelistä jopa. Siis ku nythän niitten ei ite tarttenu mennä lukemaan niitä kaikkii juttui, ku mä tein sen niitten puolesta. Eihän siit sillee mitään rahaa saa tai mitää, mut sainhan mä tavallaan palkinnoks ihailevia katseita. Et jos vois peukuttaa real laiffissa ni oisin saanu ihan sikana laikkeja, ja taisin mä saadakin yhden sormisydämen, onneks. 

Ja sit viel semmonen asia, josta en oikeestaan viittis ees puhuu, ettei tietyt tyypit saa mitään huomioo, sitä ne ei todellakaan ansaitse, mut siis noi kateelliset, ei vittu, ihan kamalaa jengii, ne aina kyylää jossain taustalla ja kuiskuttelee, joskus ne ei ees kuiskuttele vaan töllää vaan, en kyl tajuu. Pitäis huolta omista asioistaan. Miks ne vainoo tämmösiä hyviä tyyppejä niinku mä, eli siis oon tosi avoin ja ystävällinen ja en silleen tuomitse, mut et oikeesti vittu mitä juntteja, no kyl mäkin tempparii katon mut sillee ironisesti hei, onhan siel vitun daijuu jengii, ainakaan mä en olis ikinä niin tyhmä ku ne. Mut joo, ihan sama koska mä en kuuntelee hatterseja, mä kuuntelen vaan universumin viestejä ja teen niistä omat, paremmat päätelmät, ja ne päätelmät yleensä loppuu silleen et “hei, sä oot oohsome, muut on rutaa, anna vihaajien vihata, kaikki on sulle vaan kateellisii”.

Eikä mua sit enää vituta. Ku vaan muistaa pyytää kato universumilta, niin se antaa sen, mitä sä siltä satut pyytämään. Mun tapauksessa sanoisin et paras kosto on menestys, ja sitähän mulla riittää. Mä oon tekijä ja näkijä ja kaikki seuraa mua, niinku esmes jengi, joka ei ees tunne mua, ni silti ne jaksaa seurata mun juttuja ja peukuttaa ja levitellä niitten digitaalista lovee. Ni siitä päätellen mä oon väkisinki hyvä tyyppi ja sitä kautta silleen tärkee ja rileittöböl. Et kyl se mutsi oli ihan oikeessa. Mä en oo mikään tavallinen räänsyöjä vaan erityisspessu. Ja vaik mutsi on muuten vähän hohhoijaa ja onko pakko sukkahousuissa hiihtää saatana keskellä kirkasta päivää olohuoneen ikkunan eessä, ni siinä se oli kyl ihan oikeessa. Piece out biches!

Kasvun ja kehityksen dystooppiset, kaltevat tornit

Makaan sohvalla hämärässä huoneessa. Ajattelen; siis olen! Mikä suloinen, yksinkertainen totuus. Se armahtaa minut kuin tuhat anekirjaa. Se laskee minut aivoaaltojen loivana leppelehtivään loiskeeseen, taikoo minusta alfasurfarin. Olen tyytyväinen, ehkä jopa… onnellinen? Ajatusteni virta vie minua sinne tänne; en vaadi itseltäni muuta kuin täydellistä antautumista. Suljen silmäni.

Kunnes.

Satun kurkistamaan puolitangossa lupsottavien luomieni alta ja alan ihmetellä, miksi verhoni ovat kiinni. En enää tarkalleen muista, miksi suljin ne. Kohottaudun sohvaltani, joka natisee tuskissaan syleilystämme erkautuessani, ja paljastan ikkunan verhojen takaa. Katson ulos. Sohvalla maatessani jotain on tapahtunut: maastosta tojottaa rakennelma kuin viisto fallos, kuin ikuisiin lähtökuoppiin jämähtänyt raketti. Siinä se nyt on: oppimisen dystooppinen pikkuserkku, Iänkaikkisen Itsensä Kehittämisen (IIK) kalteva torni. Ja nyt, kun olen nähnyt sen, se ei jätä minua rauhaan. Ikkunasta näen, miten sankat ihmisjoukot ovat lähteneet liikkeelle, nousseet omilta surffisohviltaan. Heistä muodostunut vankkumaton virta kulkee kohti valkoisena hohtavaa IIK-tornia.

Tovin näkyä tarkkailtuani sisimpääni syttyy uudenlainen värinä, outo levoton kutka. Pian huomaan kadehtivani noita kulkijoita, ihmisiä, jotka eivät ole tyytyneet, jotka ovat tyydyttymättömiä; kuin ikuisessa hyvän kierteessä sinkoilevat liukkaat, kullankeltaiset avokadosta mekaanisin menetelmin puristetut öljytipat. Minäkin haluan kehityksen yläkaarelle; minäkin haluan updatettaa itseni nextille levelille - ajattelen juuri näin, sillä juuri tällaisia sanoja ihmisvirrasta sinkoilee. Kuulen äänet nyt jo aivan selvästi, sillä olen työntynyt ikkunastani roikkumaan niin, että yläruumiini retkottaa ihmisten yllä. Sitä siis IIK-tornissa harrastetaan, totean. Pyyhkäisen viimeisetkin kuolat poskeltani. Näen jo sieluni silmin, miten IIK-tornin hohtavilla, hajuttomilla käytävillä sinnikkäät sielut sutivat kaltevalla pinnalla aina vain eteenpäin, kunnes saavuttavat päätepisteensä: väistämättömän täydellisyyden. Minun on saatava osani siitä, minun on saatava ahmia arvomarkkinoiden antimia vatsanpohja väristen! Tuntematon loppuratkaisu kiihottaa, absurdi kilpajuoksu koukuttaa kuin tekomystillinen televisiosarja. Tunnen sopulin sieluni heräävän. Vetäydyn ikkunasta ja taakseni katsomatta juoksen ovesta ulos.

Jätän siis suloisen sohvani ja aloitan eeppisen matkani IIK-torni johtotähtenäni. Pihalla seisoessani huomaan oitis, että taipaleesta ei tule helppo, sillä tornille johtaa tanakoiden, valkoisten aitojen muodostama labyrintti. Mikään ei kuitenkaan pysty lannistamaan minua, sillä näen silmieni edessä vuolaiden ihmisvirtojen valuvan tornia kohti innosta pöristen. Huomaan ajattelevani, että helpoiten pääsisin perille alittamalla aidat, mutta kukaan muu ei näytä tekevän niin. Se ei siis ehkä ole hyväksyttyä. Liityn hieman epäröiden ihmisvirtaan, joka kulkee labyrintissa, mutta hetken kuljettuani alan rentoutua. Tajuan, etten voi mitenkään mennä vikaan, kun seuraan muiden vanavedessä. Vielä hennosti väräjävät aivoaaltoni yrittävät viestittää minulle miksi, mutta minä huudahdan ääneen miksi ei? Säikähdän huutoni pelästyttävän muut, mutta pelko on turhaa; muutama lähi-ihminen jopa yhtyy huutoon. Miksi ei? Pian olen vakuuttanut itseni: ei ole syytä olla olematta, jos ollakin voi.

Matka labyrintissa on pitkä ja toisteinen, joten aikani ratoksi alan muistella etäännyttävän ironisesti vanhaa elämääni. Pullea sohvani näyttäytyy muistoissani irvokkaasti turvonneena, rantaan ajelehtineena mursun ruumiina. Miten kummassa suostuinkaan tyytymään pre-IIK-elämäni alhaiseen vaatimustasoon? Sohvan istuintyynyt - nehän nyt ovat kertakaikkisesti aivan liian matalalla. Sohva vie ihmisen liian lähelle lattiaa, liian lähelle maata, lähelle multaa, siellä möyriviä valkoisia matoja, jotka herkuttelevat entisten tärkeiden henkilöiden harsoontuneella lihalla. Alas! Se on suunta, johon ei kenkään ole meneminen! Siispä vain ylöspäin, ylöspäin! Sinne, missä tornin pää häämöttää valkeiden cumulus humilisten syleilyssä.

Näiden ja muiden samantapaisten ajatusten vallatessa aivoni otan aimo tärskyn naamaani törmätessäni edessä kulkevan kanssailakoijan takaraivoon, ja hämmästyneenä huomaan saapuneeni IIK-tornin oviaukolle. Olen perillä mutta vasta alussa, ajattelen viisaan tuntuisesti, ja ruoto reteänä astun ovesta sisään. Tästä vaiheesta alkaen ajatukseni alkavat sumentua, eivätkä muistoni ole muuta kuin tuulessa repeilevää usvaa. Tiedän vain sen, minkä tiedän yhä: sen, että putoan. Olen pudonnut jostain, ilmeisesti IIK-tornin huipulla olevasta aukosta, ja meitä on muitakin. Huudamme kaikki omaa kauhuamme, ja sanat peittävät toisensa alleen. Painovoiman vankassa imussa olevat hahmomme tempoilevat, kuka sulokkaasti ja kuka spastisesti, enkä voi olla ajattelematta, että tässäkö se nyt oli. Loppuhuiputus. Meidät huiputettiin huipulle. Näin ajattelen, tai ajattelehden; ajatukseni eivät enää ole siisteissä nipuissa kuten vielä matkatessani tornille. Ne lojuvat levällään kuin toisiinsa törmäilevät sanat, jotka kauhistuneista suistamme ilmoille sinkoilevat. Erotan niistä muutamia: kaino ja punasteleva miten, vanha kunnon yrmynaama mitä sekä epämiellyttävä totuudenlaukoja miksi, ja nyt nuo entiset ystäväni pyörivät kaatunutta muttei vielä maatunutta kahdeksikkoa pääni ympärillä.

Miten jouduin tänne? Mitä tapahtui IIK-tornissa? Onko kaikki, mikä hohtaa, valaistumista? Sattuuko, kun osun maahan? Minne sieluni sitten kimpoaa?

Miksi mikään ei riittänyt? Miksi meille tuli loputon tarve kasvaa ja kehittyä, sutia alati ankarampaan kulmaan kallistuvilla liukkailla käytävillä, vaikka oikeasti olisimme halunneet vain olla rauhassa ja kuunnella hiljaisuudessa päänsisäistä radiolähetystä? Miksi meidät ladattiin niin täyteen odotuksia itsemme, läheistemme ja elämämme suhteen, että lopulta tippuminen oli vain ajan kysymys?

Muistoni loppuvat siihen, kun joku kaapii litistyneen muotoni maasta ja liimaa kiiltokuva-albumiin. Ihan kivalta näytän siinä, ilman huolia tai haluja. Ihan kivalta.

IIIIIIIIIIIIIK!

Sori, Puopolo. Sori ihan kaikesta.

Ivan. Ivan! Miksi teit sen?

Olet nokkela mies, mikäli nokkeluudella tarkoitetaan viisastelevaa vittuilua. Olet myös älykäs mies, mikäli älykkyydellä tarkoitetaan kykyä taivuttaa kaikki logiikan nuolet osoittamaan oman argumentaation mukaiseen lopputulemaan, mikä se nyt kulloinkin sattuu olemaan.

Olen yrittänyt ymmärtää sinua ja tarkoitusperiäsi kokonaisen päivän, mutta, huoh, yritetään nyt vielä kerran. Nähdäkseni kirjoituksesi aiheen saattoi kuvitella otsikosta päätellen olevan se, että kyseenalaistat patriarkaatin olemassaolon. Kun sitten luin kirjoitustasi eteenpäin, kylläkin vain sormien välistä vasen silmäkulma rajusti nykien - olenhan asioita tarpeettomasti monimutkaistava, tunteiden vallassa vellova vaginasäkki - huomasin varsin pian, että oikeastaan halusitkin perustella sitä, miksi patriarkaatti on ihan ok. Sillä onhan sen olemassaolo tieteellisesti perusteltua, miehet kun yleensä ovat kiinnostuneita asioista, naiset ihmisistä.

Ymmärrysyritykseni uhkasi siis jäädä luvattoman tuloksettomaksi, kun jo otsikon jälkeen olin nyrjäyttää hentoisen kynäniskani proposition äkkiväärästä suunnanvaihdoksesta, mutta sitten koin eräänlaisen ilmestyksen - olenhan kaikkeen ylianalysoivasti suhtautuva, henkistyneisyyden keppihevosta jalkovälissäni hierova epämies. Ilmestys saapui minulle nostalgisen muiston muodossa - olenhan mitä mitättömimpien antiasioiden äärellä tarpeettomasti liikuttuva vittuhousu - ja sen ilmestyksen nimi oli Keijo. Vihdoin ymmärsin, nimittäin sen, että sinä, Ivan, olet Keijo. 

Keijo oli koulutoverini, joka innostui lukiossa kehonrakennuksesta. Hän oli fiksu poika, matemaattisesti lahjakas, hauskakin, ja auttamattoman huonolla itsetunnolla varustettu. Jostain syystä Keijo ei kestänyt sitä, että asiat eivät olleet hänen hallinnassaan, mitä hän yritti kompensoida kehonrakennuksen kurinalaisuudella rajoittavin ja turvaa tuovin ruokavalioineen. Kun me muut jyystimme ruisleipää kirjoituksissa, Keijo löyhytteli tonnikalan pistävää löyhkää ympärilleen. Keskeisintä Keijon ytimen, sanoisinko jopa keijouden, ymmärtämisessä oli kuitenkin juuri se, että Keijo ei kestänyt epävarmuutta. Hän oli finninen totuudentorvi, joka uhrasi ihmisyyden totuuden alttarille ja veteli nippelitiedon litsareita kaikille niitä mielestään ansaitseville. 

Ja kun nyt mietin Keijoa, Ivan, mietin sinua. Keijon isä oli viinaa litkivä häntäheikki. En tiedä, mikä sinun primaalitraumasi on, mutta jokin opioidireseptoreitasi on rassannut ja rajusti. Tässä vaiheessa vuodatusta alahuuleni alkaa jo meille ämmille tyypilliseen tapaan väpättää. Miksi, Ivan, miksi? Miksi et halua ymmärtää meitä? Miksi et halua uskoa meidän kokemuksiemme totuudellisuuteen? Miksi haluat nojautua tieteeseen tavalla, joka yrittämättäkin tuo mieleen kallonmittaukset ja kaasukammiot? Ethän sinä, Ivan, ole mikään Benkku. Sinä olet Keijo! Tule joukkoomme, Ivan. Me tarvitsemme sinua. Juuri sinua.

Nyt on vittu asiaa

Mikä vittu siinä on, kun se ei mene jakeluun? Mikä mikä mikä? No kerrataan, yritetään, otetaan vielä se rautalanka pieniin, hentoihin, punakyntisiin kätösiin. Kattos, ku äitis näyttää.

On nimittäin asioita, ja on asioita. On puuroja ja vellejä. Että kun puhutaan asiasta, ei puhuta jostain toisesta asiasta. Esimerkiksi jos menen kauppaan ja tilaan tiskiltä kolme kiloa silakoita, ei myyjä ala tyrkyttää minulle posiolaista nieriää tai houkutella muikunsyöjien leiriin. Ehei. Saan pussillisen silakoita käteeni ja päivä jatkuu rattoisasti. Huomasitteko muuten, että sanoin silakka? Se ei ollut sitten mikään viettely-yritys. Vittu haisee hyvältä ja sitä rataa. Silakka on nähkääs kala.

Ja sitten on näitä isoja asioita. Me too, minä myös! Että jos ihminen, taikka nainen, sanoo, taikka vaatii, että älkää nyt saatana kouriko helvetti, niin mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? Nainen, joka kieltää väkivallan, kyllä, VÄKIVALLAN, ei ole lähtökohtaisesti nainen, joka on frigidi, seksinvihaaja tai muuten vain miesvastainen. Ehei. Hän on ihminen, taikka nainen, joka kieltäytyy olemasta väkivaltaisen teon kohteena.

Tiedättehän, samaan tapaan kuin jos joku ei halua tulla hakatuksi. Että kun hakkaaminen on lailla kiellettyä, niin ei kai kenellekään tule mieleen ruveta nillittämään, että ”kiva, nyt ei tietysti saa enää nyrkkeilläkään”. Että onpa nyt epäreilua. No, erohan on tässä asiassa aivan sama, ja jatkan nyt vääntämistä, vaikka rautalanka on pureutunut jo hyvän matkaa etusormien lihaan. Että kun seksissä ja nyrkkeilyssä on kaksi ihmistä puuhastelemassa SAMOILLA SÄÄNNÖILLÄ JA YHTEISESTÄ SUOSTUMUKSESTA, niin kouriminen, lähentely ja hakkaaminen ovat sillä lailla yksipuolista toimintaa, että siinä toinen vie ja toinen vikisee kauhusta. KAUHUSTA. Että kun joku, taikka nainen, haluaa elää pelotta ja rauhassa, niin siinä on armeija pattipolvisia mököttäjiä, jotka alahuuli törössä hokee että ”nyt on kaikki kiellettyä”. Ehei. Kaikki EI ole kiellettyä. Vain toisen ihmisen alistaminen on kiellettyä. Get it, brahs & hos?!?!?

Että millä pallivahalla se on sinetöity se salainen pykälä, joka antaa luvan ottaa pyytämättä, olla vähän parempi, silleen sniikisti mutta kuitenkin, olla vähän yläpuolella, ei virallisesti mutta oikeesti hei, kaikkihan sen tietää. Että on ihan ok olla sanomatta, että joku asia ei ole ok. Kun kuitenkin on asioita, jotka ovat todella kaukana ok:sta, että täällä on ihmisiä, taikka naisia, jotka oikeasti luulee, että niiden paikka on maata jossain vitun savikuopassa kynnet verillä, kun muut nauraa ympärillä vahvemman oikeudella ja katselee, miten se kuoppa täyttyy paskavellistä. Pallitko ne siellä kuopan reunalla seisoskelevilla on surkastuneet vai etuotsalohko vai mikä vittu häh?

Että pysytäänkö nyt vaan asiassa? Vai mikä vittu siinä nyt on niin vaikeaa? Että VÄKIVALTAAN PUUTTUMINEN EI OLE SEKSISTÄ NAUTTIMISEN KIELTÄMISTÄ, SIITÄ KIELTÄYTYMISTÄ TAI SEN KOMMENTOIMISTA MILLÄÄN LAILLA. Voisko joku nyt jo pikku hiljaa ruveta vittu tajuamaan, mitä täällä yritetään sanoa? Että jos ihminen, taikka nainen, kertoo kokemuksistaan, niin siinä ei tarvita jumalauta viittätoista miestä ja kuvitelkaa vittu naista kimottamassa kuorossa, itkemässä jumalauta, että ”nyt ei saa enää mies naisiakaan iskeä, ja onhan se seksi saatana iloinenkin asia”. Eihän tässä nyt siitä ole jumalauta kyse! Jos puhutaan asiasta, puhutaan asiasta. Jätetään selittelevät, silottelevat sivuäänet taka-alalle, tampataan ne vittu korkkarilla tai vaikka paljaalla kantapäällä kadunkoloon, ja puhutaan, huudetaan tätä asiaa niin kauan että vittu menee jakeluun!!!!!!!! Meneekö se????? Meneekö se sinne???????????????????

On se nyt jo vittu.

Unelmien nuoriso

Hei, sinä setä siellä Piikkipaatsamametsässä! Haluaisin nähdä, missä sinä asut. Siellä on varmasti kovin erilaista kuin täällä kaukana Suomessa. Olen saanut käsityksen, että maanne on ihanuuksien ihmemaa, mutta että ihmisetkin olisivat aivan erityislaatuisella tavalla upeita. Niin sen täytyy olla, niin vankasti olen silmiäni huuhdellut teidän kuvatuotteillanne. Ja mitkä retinakyydit olenkaan saanut! Isot ihmisenne ovat joko pulleita ja höpsöjä tai kitulanteisia välkkyhymyjä, lapsenne suloisesti sössöttäviä pottatukkia. Mutta ne teidän teininne. Ne ne vasta erikoislaatuisia ovat. Siinä ovat filosofinen viisaus ja täydellisen oikea huulikiillon sävy tehneet sellaisen liiton, ettei tuloksena voi olla mitään muuta kuin pökerryttävää ylenkatsonnan ja aforismien ilotulitusta. Mikä tyyli, mikä maku!

Piikkipaatsaman varjo tarjoaa selvästikin suotuisan kasvualustan nuorelle, jollaista ei tapaa kuin taikaruudun tuolla puolen. Meidän koivun ja männyn ristivarjossa kasvaneet nuoremme ovat neulasen, jos useammankin, verran banaaliin kallellaan. Kun selaan nuoruusvuosieni päiväkirjoja, ei sieltä ikäväkseni välity minkäänlaista viisautta, ei salattua tahi julkituotuakaan. Lausahdukset ”se tykkää kans Samista mut onneks mä oon vitun paljon paremman näkönen” ja ”oispa jo viikonloppu, viinaa!!!!” aukeavat aivan ensimmäisellä lukukerralla. Ne kertovat suorasanaisesti ja selkokielellä siitä lapsekkuuden ja hillittömyyden liitosta, joka nuoruus on. Elähdyttävien ajatuskudelmien sijaan päiväkirjani sivujen välistä löytyy esimerkiksi kadulta napattu tupakannatsa; olihan ihastukseni kohde hatsinkestävää hetkeä aiemmin vedellyt siitä henkosia. Lienee tarpeetonta lisätä, että elin vielä lapsenomaisessa haavemaailmassa, jossa pojille puhumisen sijaan heistä kehiteltiin romanttisia tarinoita omaksi iloksi ennen nukkumaan menoa.

Ajatusten ja puheenparren hienostuneisuuden puutteen lisäksi en koskaan, kertaakaan muista nuorena kommentoineeni omaa nuoruuttani. Emme oikeuttaneet tai perustelleet tekemisiämme tai tekemättä jättämisiämme sillä, että ”hei, nuoriahan tässä ollaan, YOLO!”. Ehei. Emme eläneet millään muovinliukkaalla metatasolla, joka olisi antanut meille avaimet itsereflektioon tilanteessa kuin tilanteessa. Ei ole erikseen ”nuorta minua”, joka olisi jotenkin tajunnut elämää freesisti mutta kypsästi, ja ”aikuisminua”, joka olisi tyhjäkatseinen, kaavoihinsa kangistunut sohvamölli. On vain minä. Minä olen minä. Vauhti minuuden (teoreettisessa) kehityksessä on niin toivottoman hidas, että se on kuin vaivaiskoivun kasvua katselisi. Muutosta ei voi silmin havaita. Muistan kylläkin nuorena ajatelleeni epäilyttävän usein olevani kovastikin muita ylevämpi ja parempi tyyppi, mutta moiset harhakuvitelmat ovat luojan kiitos karisseet vuosien hellässä hionnassa. Toimiemme motivaattorina ei myöskään ollut mikään sen kummempi kuin jonkinlainen joukkohysteria. Yksi sai idean, ja muut seurasivat perässä. Ettei vaan olisi ollut tylsää. Tai aikaa ajatella.

Lähetänkin Piikkipaatsaman katveeseen seuraavanlaisia terveisiä: nostalgiatripit menevät kansaan kuin Pandora Rantarockiin, mutta älkää juottako meille pelkkää unikonsiementeetä. Livauttakaa laseihin useammin jotain terävää ja karvasta, joka nostaa katseemme ylös ja avaa äänemme. Auttakaa meidät pois siltä ikuiselta spring brakelta, jossa napapaidat ja nenärenkaat ovat synonyymi syvällisyydelle ja aitoudelle. Nostakaa kohti uutta, älkää johdattako jo kerran kahlattuun veteen. Siinä virrassa lilluu jo tarpeeksi monta riekaleiksi revittyä pilottitakkia. Emme tarvitse tukkeeksi vielä salihousujakin.

Ja BTW. Piikkipaatsama on toiselta nimeltään orjanlaakeri. Että repikää siitä symboliikkaa, bitches!